Elämää kiusaamisen jälkeen - selviytymistarina äidin silmin

14.3.2018

Eräänä tavallisena syksyisenä lauantaipäivänä istuimme perheen kanssa autossa, menossa ruokakauppaan. Radiosta tuli ohjelma, jossa puhuttiin koulukiusaamisesta. Sivusilmällä näin, kuinka tyttäreni pyyhki kyyneliä silmäkulmastaan. Haavat eivät ottaneet parantuakseen, vaikka enää koulussa ei tarvinnut pelätä.

Kiusaamisen loppumisesta oli tuolloin kulunut noin vuosi. Koulussa oli tehty kovasti töitä sen eteen, että lasten tulehtuneet välit saataisiin paranemaan ja niin itse asiassa olikin käynyt. Synkkien varjojen väistyttyä tyttäreni elämässä alkoi taas olla enemmän tilaa mukaville asioille, jotka kuuluvat normaaliin nuoren tytön elämään: kavereille, uuden oppimiselle, ilolle ja naurulle. Silti toisinaan musta pilvi kulki hänen kasvojensa yli ja hän vaipui omiin ajatuksiinsa, eikä halunnut kertoa mitä noina hetkinä hänen mielessään liikkui. Epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä kohdatessaan hän helposti hermostui ja tiuski olevansa niin huono tai niin tyhmä, ettei häneltä mikään koskaan onnistu. Yhden perheenjäsenen pahoinvointi vaikutti koko perheeseen, tunnelma kotona oli usein toivoton ja vaisu.

Tuona hetkenä, autossa istuessamme, päätin että meidän oli haettava tilanteeseen apua. Kiusaamisen loputtua meille oli kyllä kerrottu, että jatkossa olisi mahdollista käydä juttelemassa esimerkiksi kuraattorin tai psykologin kanssa, mutta emme olleet tähän tilaisuuteen tarttuneet. Siinä vaiheessa tuntui siltä, että elämä pitäisi vain saada takaisin tavallisille raiteilleen, mutta emme osanneet aavistaa ettei siitä tulisi niin helppoa. Jotain lapsessamme oli mennyt rikki, eikä meillä ollut taikasauvaa jota heilauttamalla särön olisi voinut loihtia olemattomiin.

Olin sattumalta kuullut, että MLL oli aloittamassa Vahvuudet esiin -vertaisryhmää lapsille ja nuorille kiusaamisen jälkihoitoon. Kerroin tästä tyttärelleni, joka oli ensin sitä mieltä, ettei mikään voima saa häntä lähtemään johonkin ryhmään kokemuksistaan juttelemaan. Vaati melkoisen määrän keskustelua, motivointia ja lahjontaa jotta hän suostui menemään paikalle ensimmäiseen tapaamiseen. Olimme sopineet, että ryhmässä ei tarvitse jatkaa, jos se tuntuu itsestä epämiellyttävältä. Toivoin hartaasti, että ryhmän ohjaajat osaisivat vetää oikeista naruista ja saada lapset ja nuoret innostumaan ryhmässä käymisestä. Tytär tuli ensimmäiseltä ryhmäkerralta hieman hämmästyneen oloisena kotiin ja totesi, että siellä olikin ollut ihan kivaa ja ehkä hän voisi jopa mennä toisen kerran. Ryhmätapaamisista tuli tärkeä osa viikkoa, siellä tehtiin paljon mukavia juttuja porukalla ja keskityttiin ryhmäläisten vahvuuksien esille tuomiseen. Siinä sivussa tietenkin käytiin keskusteluja kiusaamisesta, ja huomasin että omalle nuorelleni oli todella tärkeää kuulla muiden kokemuksista, ja tietää ettei ollut ainoa, jolle oli tapahtunut ikäviä asioita. Häpeä omasta kiusaamiskokemuksesta alkoi hiljalleen helpottaa, ja ensimmäistä kertaa tytär puhui kiusaamisesta avoimesti myös kotona.

Tänä päivänä tunnen ennen kaikkea suurta kiitollisuutta. Emme olisi nyt tässä, jos opettaja, rehtori ja kuraattori eivät olisi puuttuneet napakasti kiusaamiseen ja pitäneet huolta että se loppuu. MLL:n ryhmällä ja sen lämminsydämisillä ohjaajilla on myös ollut suuri merkitys elämässämme.  Voin nyt sanoa, että tyttäreni on kuten hänen iässään nuoret yleensä. Hän kasvaa ja kehittyy, kiukuttelee kun kiukuttaa, viettää aikaa kavereiden kanssa, pohdiskelee elämänmenoa ja juttelee kotonakin asioistaan. Ryhmästä on löytynyt hänelle myös uusi sydänystävä. Tyttäreni kokemia asioita en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. Uskon kuitenkin, että kiusaamisesta selviytyminen on antanut hänelle sellaista sisäistä vahvuutta, jota kukaan ei voi häneltä ottaa pois. Toivottavasti hän jonain päivänä voi vuorostaan auttaa muita ihmisiä tuon vahvuuden avulla.

nim. äitijellona